Mitä kuntapäättäjät voivat oppia työttömän yksinhuoltajaäidin taloudenpidosta?

Helsingin Sanomissa oli taannoin tunteisiin käyvä artikkeli työttömästä yksinhuoltajaäidistä, jota rasitti suunnattomasti se, että hänen tilinsä oli aina tyhjillään. Lasten vaatteisiin tai harrastuksiin ei ollut varaa ja ruokakaupassakin piti kulkea taskulaskimen kanssa. Lopulta nainen päätti, että ahdistavalle tilanteelle oli tehtävä jotain. Alkoi tarkka budjetointi ja määrätietoinen säästäminen.

Jos rahat ovat jo ennestään tiukassa, miten ihmeessä hankalan taloustilanteen voi kääntää päälaelleen? Talousvaikeuksien kanssa sinnittelevän yksinhuoltajan tapauksessa käänteentekevää oli, että nainen päätti toden teolla tutkia, mihin hänen rahansa hupenivat. Vasta sen jälkeen oli mahdollista tehdä tarvittavia korjausliikkeitä.

Monessa kunnassa kamppaillaan tälläkin hetkellä yksinhuoltaäidin tukalaa tilannetta vastaavien, mutta mittasuhteiltaan valtavien talousongelmien kanssa. Kuntataloudessa on kysymys yhteisestä kukkarosta. Kaikki kunnan tulonsaajat ja yritykset maksavat yhteiseen kassaan oman osansa saamistaan tuloista, etuuksista ja omistamistaan kiinteistöistä erilaisina veroina. Lisäksi valtio antaa kuntien ja kaupunkien kukkaroihin rahaa tai ottaa sitä pois valtionosuuksien muodossa. Kun yhteen summataan kunnan varat ja velat, tiedetään mihin yhteisen kassan sisältö todellisuudessa riittää – ja mihin ei. 

Kunnan asukkaat ovat maksumiehiä, mutta vain harvojen joukko päättää rahojen käytöstä. Tai siitä, minkälaisia vaikutuksia tehdyillä leikkauksilla on. Saati siitä, nähdäänkö tulojen kasvattamiselle muita vaihtoehtoja kuin verojen korotukset. 

Kun on rahaa, on elämä myös helppoa. On mukavaa, että kaikilla menee hyvin ja palvelutarjontaa voidaan laajentaa. Säästäminen on jo ikävämpää. Erityisen ikävää on, jos palveluiden leikkaaminen ja lakkauttaminen on ainoa vaihtoehto. 

Tuloksellisessa päätöksenteossa on kuitenkin kysymys rohkeudesta myöntää olemassa oleva tilanne, ottaa tarvittavista päätöksistä vastuu ja sitoutua niihin pitkäjänteisesti – ja muistaa, että vain ihminen itse voi tehdä tarvittavat muutokset.

Yksinhuoltajaäiti päätti kartoittaa tulonsa ja menonsa. Yllättäen löytyikin sellaisia menoja, joista luopumalla rahaa oli mahdollista siirtää säästöön. Kuukausittainen summa ei ollut muutamaa kymppiä kummoisempi, mutta pikkuhiljaa nainen sai kassansa elpymään. Moni talousvaikeuksiensa kanssa kipuileva kunta voisi ottaa mallia sisukkaasta yksinhuoltajaäidistä ja yhdessä virkamiesten ja valtuutettujen kesken miettiä, miten kuntaa uhkaavat riskit voidaan voittaa. Yleensä oikotietä ei ole. On tartuttava tarmokkaasti toimeen, tehtävä suunnanmuutos ja muutettava taloutta uhkaavat ongelmat kehittämiskohteiksi, joita määrätietoisesti tavoitellaan. 

Ihminen on yllättävän kekseliäs ja luova tiukan paikan tullen. Entäpä jos yksinhuoltajaäidin tavoin otettaisiin vastuu omiin käsiin ja käännettäisiin uhkaavalta näyttävä tulevaisuus mahdollisuudeksi? Keskityttäisiin siihen, miten tekemistä voitaisiin kehittää ja löydettäisiin toimenpiteet, joihin voitaisiin yhdessä sitoutua. Karsittavakin varmasti on, mutta avoimuudella ja koko kunnan osallisuudella siitäkin selvittäisiin kivuttomammin. 

Yksinhuoltajaäidin tarina päättyi onnellisesti: vakaa taloudellinen tilanne, mukavat säästöt ja mikä parasta, työtarjous pankin sijoitusneuvojana. Kuntataloudessa vastaava tarkoittaisi vähintäänkin kohtuullista tulevaisuutta.

Kirsi-Elina Kettunen, KTM
www.kidecon.fi
kirsielina.kettunen@kidecon.fi
LinkedIn